”Verta!” on valjakkourheilijan ensimmäinen ajatus, kun koira pissaa punaista virtsaa lumelle. Toinen tekijä, joka voi värjätä urheilukoiran virtsan punaiseksi tai rusehtavaksi, on hajonneista lihassoluista ja lihasvauriosta peräisin oleva myoglobiini. Lihassolusta vapautuva myoglobiini poistetaan elimistöstä munuaisten kautta virtsaan ja myoglobiini värjää tällöin virtsan punaiseksi. Myoglobiini on myrkyllistä munuaisille, joten tilanne voi olla hengenvaarallinen koiralle. Hyvä nesteytys huuhtelee munuaisia ja on tärkeä hoitokeino, mutta vakavassa tapauksessa tarvitaan eläinlääkärin apua. Hoidoksi suositellaan lepoa, nesteytystä ja tarvittaessa kipulääkettä.
Urheilukoiran lihasvauriot voivat aiheutua esimerkiksi traumasta (revähtymä, isku, puremavammat), maitohapon liiallisesta kertymisestä lihassoluun tai oksidaatiivisesta stressistä. Greyhoudeilla rhabdomyolysis johtuu siitä, että maitohappoa kertyy lihassolun sisään enemmän kuin sitä ehditään poistamaan sieltä, jolloin lihassolu posahtaa rikki. Valjakkokoirat eivät yleensä juokse maitohappokynnyksen yläpuolella kuin lyhyitä aikoja, koska se hyydyttää menon, mutta rhabdomyolysistä kuitenkin esiintyy valjakkokoirilla. Lievimmässä tapauksessa koira ”sippaa” ja toipuu tilanteesta levolla. Jos lihasvauriot ovat suurempia, virtsa on punertavaa ja ongelma vakavampi. Mistä on siis kyse?
Pitkänmatkan kisoissa kilpailevien rekikoirien myopatian epäillään liittyvän rasituksen aiheuttamaan oksidatiiviseen stressiin (Grandjean 1998, Baskin et al. 2000, Hinchcliff et al. 2000). Huippukuntoisen valjakkokoirien hapenottokyky on valtava (jopa 240 mmol/kg/min) ja pitkäkestoisen, raskaan suorituksen aiheuttaman stressin vaikutuksesta muodostuu peroksideja ja vapaita radikaaleja, jotka voivat vahingoittaa solun mitokondrioiden kalvoja, solulimakalvostoja ja sarkoplasmakalvostoja (lihassolun solulimakalvosto)(Grandjean 1993). Pahimmillaan oksidatiivinen stressi voi hajoittaa koko solun.
Solujen vahingoittumista voidaan ennaltaehkäistä hyvällä kestävyysvalmennuksella, joka kehittää elimistön omaa antioksidanttijärjestelmää sekä ravinnosta saatavien antioksidanttien avulla. Tämän vuoksi mm. E-vitamiinia käytetään yksittäisenä vitamiinilisänä kilpakoirilla. E-vitamiinin käyttö perustuu sen antioksidanttisiin vaikutuksiin kudoksissa (luurankolihakset ja sydänlihas), suorituskyvyn kliinisesti mitattavaan paranemiseen ja lihasten kestävyysominaisuuksien paranemiseen (Grandjean et al. 1998). Kempen et al. (2004) tutkimuksessa alaskanhuskyjen E-vitamiinin saanti oli harjoitus- ja kilpakaudella keskimäärin 3 mg E-vitamiinia elopainokiloa kohti vuorokaudessa eli kolminkertainen ylläpitotasoon nähden. Koirien E-vitamiinin saantia voidaan ja tulisi lisätä tilapäisesti, jos raskas liikuntasuoritus aiheuttaa koiralle voimakasta biologista stressiä, joka selkeästi lisää E-vitamiinin ja mahdollisesti myös muiden antioksidanttien tarvetta.
Rekikoirien myopatiaan liittyviä pitempiaikaisia tai pysyviä ongelmia ovat: lihasvauriot tai -repeämät ja krooninen lihaskudoksen arpeutuminen. Lihasvaurion vakavuutta voidaan arvioida verinäytteestä, josta määritetään CK (kreatiinikinaasi) ja ASAT (aspartaattiaminotransferaasi) -entsyymien arvot. CK-arvo nousee nopeasti ja normalisoituu muutamassa päivässä. Hevosella arvioidaan toistuvien ASAT-mittausten avulla koska se voidaan ottaa takaisin valmennukseen.
Rhabdomyolysikseen liittyvää perinnöllistä alttiutta esiintyy sekä koiralla että hevosilla (MacLeay et al. 1999, OMIA 2017). Jos koiralla on taipumusta tähän ongelmaan kannattaa kokeilla onko valmennus- ja kilpailukauden aikana käytettävästä säännöllisestä E-vitamiinilisäyksestä apua. Rekikoiran normaali E-vitamiinin tarve on 3 IU (1 IU E-vitamiinia vastaa 1 mg E-vitamiinia). Tarkista harjoituskauden alussa ja viimeistään kisakaudella, mikä on valjakkokoiriesi E-vitamiinin saanti ravinnosta.
Teksti: Riitta Kempe
Lähteet
Baskin, C. R., Hinchcliff, K. W., DiSilvestro, R. A., Reinhart, G. A., Hayek, M. G., Chew, B. P., Burr, J.R. & Swenson, R.A. 2000. Effects of dietary antioxidant supplementation on oxidative damage and resistance to oxidative damage during prolonged exercise in sled dogs. Am. J. Vet. Res. 61: 886-891.
Blake, J. 2001. Sled dog myopathy. In: Musher & Veterinary handbook. ISDVMA 2nd ed. pp. 13-14.
Grandjean, D. 1993. Nutrition of racing and working dogs. Part II. Determination of energy requirements and the nutritional impact of stress. Compedium on continuing education for the practicing veterinarian 15 (1): 45-57.
Grandjean, D. 1998. Nutrition for Sled Dogs. In: Bloomberg, M.S., Dee, J.F. & Taylor, R.A. (eds.) Canine Sports Medicine and Surgery. USA. WB. Saunders Company. p. 336-348.
Hinchcliff, K.W., Piercy, R.J., Baskin, C.R., DiSilvestro, R.A., Reinhart, G.A., Hayek, M.G. & Chew, B.P. 2000. Oxidant stress, oxidant damage, and antioxidants: Rewiew and studies in Alaskan sled dogs. In: Reinhart, G.A. & Carey, D.P. (eds.) Recent advances in canine and feline nutrition: Proceedings of the 2000 IAMS International Nutrition Symposium. Wilmington, USA. Orange Frazer Press. p. 207-218.
Kempe, R., Saastamoinen, M. ja Volanto, P. 2004. Alaskanhuskyjen seerumin E-vitamiini ja retinolipitoisuus valmennuskauden aikana. Tutkimusraportti & Maataloustieteen päivät 2004.
MacLeay JM et al. 1999. Heritability of recurrent exertional rhabdomyolysis in Thoroughbred racehorses. Am J Vet Res., 60 (2): 250-6.
OMIA 2017. Myopathy in Canis lupus familiaris.